Olipa kerran pieni poika nimeltä Samu, joka asui suloisessa pikkukylässä metsän reunalla. Samu oli seikkailunhaluinen ja täynnä mielikuvitusta. Hän unelmoi paikoista, joissa kaikki oli mahdollista, ja joissa taikuus oli aivan tavallista. Eräänä iltana, kun kuu valaisi pehmeästi Samun ikkunaa, hänen sänkynsä tuntui yhtä pehmeältä kuin pilvi, ja niin alkoi hänen seuraava suuri seikkailunsa…
Huoneen nurkkaan ilmestyi värikäs, pyörivä sateenkaaripyörre. Sen keskeltä tuli esiin pyöreä, pörröinen hahmo, joka muistutti pilveä mutta kantoi hassua hattua, täynnä pieniä kelloja. ”Minä olen Kello-Kalle, unimaailman huvittelumestari!” hahmo hihkaisi iloisesti ja ravisteli hattuaan niin, että kellojen heleä helinä täytti huoneen.
”Minne me olemme matkalla?” Samu kysyi innokkaasti. Kello-Kalle nauroi niin, että hänen pilvimäinen vartalonsa heilui puolelta toiselle. ”Tänään menemme Uniseikkailujen Maailmaan, jossa tarvitsemme sankaria – sinua, Samu! Mutta varoitan, seikkailumme ei ole pelkkää huvittelua, vaan meillä on tärkeä pelastustehtävä!”
Samu tarttui Kello-Kallea kädestä, ja he hyppäsivät yhdessä sateenkaaripyörteeseen, joka kuljetti heidät kimaltelevan tähtitaivaan halki Uniseikkailujen Maailmaan. Paikka oli uskomaton: hattarapuut huojuivat pehmeässä tuulessa, ja kuuleijuvat – kuun valaisemat, ilmassa leijuvat laivat – purjehtivat hiljaa ohi, valmiina kuljettamaan unelmoijat uusiin seikkailuihin.
Samun ja Kello-Kallen eteen hypähti yhtäkkiä Unelma-Uuno, joka oli kaikkea muuta kuin tavanomainen keiju. Unelma-Uuno oli pieni, pinkki hahmo, jolla oli hohtavan vaaleansininen irokeesi ja kirkkaanvihreät, pöllömäiset lasit. Hänellä oli pyörivä taikajuomakone selässään, joka suihkautteli ilmaan kimaltelevia kuplia, ja hänen housunsa olivat kuin paperisilpusta tehdyt. ”Heippa, seikkailijat!” Unelma-Uuno tervehti ja teki akrobaattisen hypyn ilmaan. ”Minä olen unitemppujen mestari, ja mikään tässä maailmassa ei ole tylsää, kun minä olen täällä!”
Samun oli vaikea olla nauramatta, kun Unelma-Uuno alkoi tanssia hullunkurista moonwalkia hattarapuiden ympärillä. ”Mutta onko täällä jokin vaara?” Samu kysyi.
”Oi kyllä!” Uuno vastasi vakavoituen (ainakin hetkeksi). ”Unimaailman sydän, Suuri Unikristalli, on vaarassa! Ilkeä Nokkela-Niksu, unien keppostelija, on varastanut sen ja piilottanut keskelle Naurettavuuden Labyrinttia. Ilman Unikristallia unimaailman taika alkaa haihtua, ja kaikki seikkailut muuttuvat tylsiksi ja värittömiksi!”
Kello-Kalle ja Samu nyökkäsivät toiveikkaina. ”Meidän täytyy pelastaa Unikristalli!” Samu huudahti.
Kolmikko suuntasi kulkunsa kohti Naurettavuuden Labyrinttia, joka oli kuuluisa siitä, että jokainen, joka sinne astui, saattoi odottaa mitä tahansa. He kulkivat pähkinävoijokea pitkin, joka kupli ja suihkutteli ilmakuplia, jotka kertoivat vitsejä. ”Kuuletko tämän: Miksi kuu ei koskaan syö aamiaista?” yksi kupla nauroi. Samu ratkaisi arvoituksen (”Koska se syö täyden illallisen!”) ja kupla poksahti hyväntahtoisesti.
Kun he kulkivat pähkinävoijoen rantaa pitkin, suuri vaahtokarkkihai hyppäsi vedestä. Hai oli vaaleanpunainen ja pehmeä kuin jättimäinen pehmolelu, mutta sen hampaat olivat sokerisia vaahtopalleroita, jotka rapisivat kuin ilmapallot. ”Minä en päästä teitä ohitse, ennen kuin vastaatte kysymykseeni!” se sanoi ystävällisellä mutta jylisevällä äänellä. Samu, Kello-Kalle ja Unelma-Uuno nauroivat haikalan leikkimielisyyttä, ja kun Samu vastasi oikein haikalan arvoitukseen, hai heilautti pyrstöään niin, että se suihkutti ilmaan suloisia vaniljapilviä.
Lopulta he saapuivat Naurettavuuden Labyrinttiin. Sen seinät olivat täynnä nauravia suita, ja jokainen harha-askel sai heidät kaatumaan suoraan pehmeisiin vaahtokuoppiin. Sieltä ilmestyi Nokkela-Niksu, pieni, kiiltävän keltainen hahmo, jolla oli aina ilkikurinen hymy. Hän viskoi ympäriinsä kimaltelevia pilkkakuplia, jotka saivat kaikki lähelläolijat hihittämään. ”Hahaa, te ette koskaan löydä Unikristallia!” hän uhosi.
Samu, Kello-Kalle ja Unelma-Uuno alkoivat yhdessä ratkoa labyrintin arvoituksia. He käyttivät Unelma-Uunon kuplataikaa pehmentämään esteitä ja Kello-Kallen huvitteluhattua löytääkseen piilotetut vihjeet. Lopulta Samu keksi, että vain sydämen ääntä kuuntelemalla voisi löytää oikean reitin.
Samu sulki silmänsä ja antoi itsensä tuntea rauhan. Hän seurasi sydämensä johdattamana labyrintin ytimeen, ja siellä, kimaltelevien unipuiden keskellä, oli Unikristalli! Hän tarttui siihen ja tunsi, kuinka unimaailman taika heräsi jälleen eloon. Nokkela-Niksu näytti hetken pettyneeltä, mutta lopulta hänkin nauroi. ”No, hyvä on! Ehkä unimaailma on hauskempi, kun kaikki ovat iloisia!”
Pelastustehtävän päätyttyä Samu hyvästeli ystävänsä, jotka kiittivät häntä rohkeudesta ja sydämellisyydestä. ”Tule takaisin pian, seikkailija Samu!” Kello-Kalle hihkaisi.
Sateenkaaripyörre vei Samun takaisin omaan sänkyynsä, ja hän tunsi sydämessään rauhan. Kun kuu valaisi huoneen pehmeästi, Samu sulki silmänsä, valmiina seuraaviin uniseikkailuihin.
